Arvostelu: Metroid Dread palauttaa Samuksen naissankareiden tähtikaartiin

Siinä missä Mario antoi raamit tasoloikkapelien tulevaisuudelle ja Zelda fantasiaseikkailuille, Metroid edusti Alien-leffoista vaikutteita saanutta suljetun ympäristön scifi-räiskintää.

Merkittävyydestään huolimatta sarja ei yltänyt sen julkaisseen Nintendon suosituimpien nimikkeiden tasolle, vaan jäi pitkälti pienemmän yleisön suosikiksi. Kenties tästä johtuen vuonna 2010 julkaistu, rajua kritiikkiä saanut Metroid: Other M johtikin pääsarjan kymmenvuotiseen hiljaiseloon.

Metroid-fanien ja koko pelikansan onneksi odotus päättyi tämän vuoden lokakuussa Nintendo Switchille julkaistun Metroid Dreadin myötä. Peli palaa sarjan 2D-juurille ja onnistuu tuttua kaavaa noudattamalla luomaan kokemuksen, joka on takuulla fanien odotuksen arvoinen. Samaan soppaan on heitetty myös uusia elementtejä, jotka antavat pelille uniikin identiteetin.

Metroid Dreadin juoni on kuin suoraan 80-luvulta repäisty: Galaksia uhanneita ja jo hävitetyiksi luultuja X-parasiittejä onkin yllättäen löydetty kaukaiselta ZDR-planeetalta. Kun niitä tuhoamaan lähetetyt huippuluokan EMMI-robotit lakkaavat vastaamasta, apuun kutsutaan galaksin viimeinen oljenkorsi: legendaarinen palkkionmetsästäjä Samus Aran. Kuten olettaa saattaa, Samus joutuu heti planeetalle saavuttuaan ongelmiin, joiden myötä hänen täytyy pelastaa itsensä sen uumenista.

Alkuasetelma on tuttu paitsi Metroid-faneille, myös siitä vaikutteita ottaneihin ”metroidvanioihin” tutustuneille. Pelaajan tehtävänä on tutkia oudon planeetan sisuskaluja, kerätä erikoiskykyjä ja avata niiden avulla uusia reittejä, sekä peitota vihollisia ja näitä isompia bosseja. Metroid Dread tekee tämän kaiken laadukkaasti ja ympäristön puhtaaksi kaluaminen tuntuu suorastaan addiktoivalta.

Uuden lisän tuttuun pelikokemukseen tuovat edellä mainitut EMMI-robotit. Samus ei omin voimin kykene tuhoamaan niitä, vaan ainoina vaihtoehtoina ovat usein piiloutuminen tai pakeneminen. EMMIn kohtaaminen luokin etenkin pelin alussa vahvan pelon ja pakokauhun tunteen. Loppua kohden ne kuitenkin alkavat tuntumaan ärsyttäviltä rasitteilta.

EMMIen pitkää näkökenttää on vaikea väistää ja ne törmäävät pienissä tiloissa pelaajaan lähes vahingossa. Usein EMMIn näkeminen tarkoittaa, että on jo liian myöhäistä, ja selviytymisessä onkin usein kyse enemmän tuurista kuin taidosta.

Heikkohermoisempien onneksi EMMit on kuitenkin rajattu omille alueilleen, joiden ulkopuolella peli toimii huomattavasti suoraviivaisemmin. Vihollisia löytyy tavan takaa, ja vaikka niiden tuhoaminen muodostuukin nopeasti rutiiniksi, ei pelaajan kannata rentoutua liikaa. Jo muutama osuma asettaa Samuksen heikkoon asemaan, sillä elämäpisteiden parantaminen on oman vaivansa takana. Vihollisten liikkeitä tulee vahtia tarkasti, jos mielii selviytyä näiden ohitse naarmuitta. Vastustajan tarkkailu tutkiskelu painottuu entisestään pomotaisteluissa, jotka ovat yksi pelin kohokohdista. Kantava ajatus tuntuu olevan, ettei bosseja ole tarkoitus voittaa ensimmäisellä kerralla tai edes kolmannella. Vasta kun pelaaja on painanut bossin hyökkäykset ja niiden väistämiseen vaaditut liikkeet mieleensä, kykenee hän aloittamaan varsinaisen taistelun.

Parhaimmillaan tämä tuntuu vaivattomalta tanssilta, jonka rytmissä Samus on suorastaan koskematon. Kokemus voi silti olla turhauttava, jos raskasta vahinkoa jakelevia bosseja ajattelee tavallisina taisteluina elävien pulmapelien sijaan.

Vaikka Metroid Dreadia pelataankin liki yksinomaan 2D-perspektiivissä, on se mallinnettu kokonaan kolmiulotteisena. Tämä tekee pelimaailmasta elävän ja aidon tuntuisen näkökulman vaihtuessa tiettyjen toimintojen ja kohtausten yhteydessä perspektiivien välillä. Peli onkin graafisesti kaikin puolin komean näköinen.

Isoin miinus tulee kuitenkin sen ympäristöistä, jotka toistavat pääasiassa tuttuja elementaalimaisemia (tuli, vesi, luola, metsä). Niistä puuttuu samanlainen ikimuistoinen identiteetti, jollainen löytyy vaikkapa Hollow Knightin Deep Nestistä tai City of Tearsistä. Peli jää myös muilla tavoin nuoremman sukupolven jalkoihin. Siinä missä uudemmat metroidvaniat antavat pelaajalle runsaasti vapautta edestakaisin kulkemiseen, pyrkii Metroid Dread ohjaamaan pelaajaa haluamalleen reitille. Tämä on positiivista niissä tapauksissa, kun ei ole itse varma oikeasta reitistä. Turhautumista syntyy kuitenkin tilanteissa, joissa haluaisi jäädä tutkimaan ympäristöä, mutta peli on sulkenut kaikki muut reitit paitsi sen ”oikean”.

Pahimmillaan tie paikasta A paikkaan B voi kulkea pitkänkin kiertoreitin kautta. Myös pelin jakaminen viiteen eri alueeseen, joiden välillä voi kulkea vain tiettyjen asemien kautta, pitkittää sitä turhaan. Samuksen pääaseina ovat energiakanuuna ja raketit, joiden rinnalle saadaan pelin aikana myös muita työkaluja. Palkkiometsästäjä tähtää ja liikkuu samalla tatilla, mutta L-näppäintä painamalla hän pysähtyy paikoilleen ja pelaaja voi tähdätä vapaammin.

Ympyränmuotoisella akselilla tähtääminen on hauskaa ja palkitsevaa, vaikkakin Joy Con -ohjaimen tatti tuntuu hivenen liian herkältä kaikkein tarkinta tähtäämistä varten. Ampumisen lisäksi taisteluun tuo lisäväriä melee-torjunta, jonka oikein ajoittamalla voi katkaista vihollisen hyökkäyksen ja tarjoilla tälle runsaasti vahinkoa.

Useimmiten pelin ohjausjärjestelmä toimii, mutta etenkin nopeatempoisissa taisteluissa sormet menevät helposti solmuun. Pahimmillaan peli voi nimittäin vaatia, että pelaaja painaa L-näppäintä pysähtyäkseen, vasenta tattia tähdätäkseen, R-näppäintä valitakseen raketit ja Y-näppäintä ampuakseen. Tämä siis samalla, kun täytyy pitää silmällä vihollisen hyökkäyksiä. Kerran jouduin ottamaan taukoa käsissä tuntuvan kivun vuoksi.

Tästäkin huolimatta järjestelmä oli lopputaisteluun mennessä iskostunut lihasmuistiini liki täydellisesti, ja kyseessä oli yksi elämäni palkitsevimmista pelikokemuksista. Voin suurella varmuudella sanoa, että viimeistään pelin lopputaistelu hyvittää Other M:n tekemän vahingon täydellisesti.

Yksi osa-alue, jossa peli suorastaan loistaa, on Samus itse. Kyseessähän on yksi pelihistorian ensimmäisistä ja tunnetuimmista naissankareista, jotka eivät etenkään 80-luvulla olleet mikään selviö. Siksi on suorastaan riemukasta nähdä, kuinka suurella kunnioituksella Samuksen olemus on Metroid Dreadissa veistetty. Vaikka tämä onkin kauttaaltaan haarniskan peitossa, peli onnistuu Samuksen kehonliikkeillä, silmien eleillä ja parilla vuorosanalla ilmaisemaan, miksi hän on koko galaksin pelätyin palkkionmetsästäjä. Samuksen olemus hehkuu puhdasta itsevarmuutta, voimaa, rohkeutta ja jopa veret seisauttavaa raivoa.

Metroid Dread jätti kuitenkin jälkeensä ristiriitaiset fiilikset. Pitkäikäisen sarjan taakka on raskas ja nuoremmat lajityypin tulokkaat ovat uudistaneet genreä tavoilla, joista Metroidinkin toivoisi ottavan opikseen. Tästäkin huolimatta aloitin heti pelin voitettuani Hard Mode -läpipeluun, joihin en yleensä koskaan lähde. Kun pelin oli kertaalleen oppinut, minussa syntyi polttava halu nousta sen mestariksi.

Arvosana: 7,5/10